Pikkukarhu heräsi aikaisin eräänä aamuna ja huomasi, että hänen rakas peittonsa oli kadonnut. Peitto oli ollut hänen turvansa, ja ilman sitä hän tunsi itsensä paljaaksi. Hän nousi sängystään, katsoi ympärilleen ja huokaisi. “Missä ihmeessä peitto voi olla?”

Pikkukarhu päätti, että oli aika pyytää apua ystäviltään. Hän juoksi ensin ystävänsä, Anni-jäniksen, luokse. Anni oli jo herännyt ja nauttinut aamiaista. “Huomenta, Pikkukarhu! Mikä hätänä?” Anni kysyi huomatessaan Pikkukarhun huolestuneen ilmeen.

“Peittoni on kadonnut! En tiedä, minne se on mennyt,” Pikkukarhu vastasi.

“Älä huoli! Etsitään se yhdessä,” Anni sanoi rohkaisevasti. “Mennään kysymään muilta.”

He päättivät ensin vierailla Karhu-Kallella, joka asui lähellä. Kun he saapuivat Kallelle, he näkivät tämän tutkimassa puutarhaansa. “Kalle, oletko nähnyt Pikkukarhun peittoa?” Anni kysyi.

“Kyllä! Näin sen viime yönä. Se oli puun alla, kun kuuntelin tähtien laulua,” Kalle vastasi. “Mutta kun menin katsomaan sitä, se oli kadonnut.”

“Ei voi olla totta!” Pikkukarhu huudahti. “Voisiko se olla sittenkin puun oksilla?”

“Voimme mennä tarkistamaan!” Kalle ehdotti. He lähtivät yhdessä puun luo, mutta siellä ei ollut peittoa.

“Mitä jos kysyisimme Susanna-susilta? Hän tietää aina kaiken,” Anni ehdotti. Ystävykset suuntasivat Susannan luo, joka oli tunnettu viisaudestaan. Susanna istui portaillaan ja luki kirjaa.

“Susanna! Oletko nähnyt Pikkukarhun peittoa?” Anni kysyi.

“Kyllä, mutta se ei ollut ihan tavallisessa paikassa,” Susanna vastasi ja hymyili. “Kuulin, että peitto seikkaili yön aikana. Se taisi lentää taivaalle kuin lintu.”

“Kuinka se voi lentää?” Pikkukarhu kysyi hämmästyneenä.

“Ehkä tuuli vei sen. Mutta ehkä se on myös mennyt etsimään uusia seikkailuja,” Susanna sanoi.

“Meidän täytyy etsiä se! Jos se on lentänyt, ehkä voimme löytää sen. Seuraava pysäkki on vuoren huipulla,” Kalle sanoi.

Ystävykset lähtivät vuorelle. He kiipesivät ylös, ja kun he pääsivät huipulle, he näkivät ympärillä laajan metsän. Ilma oli raikasta ja viileää, ja Pikkukarhu tunsi itsensä rohkeaksi.

“Katso, tuolla on jotain sinistä!” Anni huudahti ja osoitti taivaalle. Kaikki kääntyivät katsomaan.

Se oli Pikkukarhun peitto, joka roikkui korkealla puun oksalla, keikkuen tuulessa. “Peitto!” Pikkukarhu huudahti ja alkoi hypätä ilosta.

“Kuinka saamme sen alas?” Kalle mietti.

“Ehkä voimme käyttää pitkää oksaa,” Susanna ehdotti. He kaikki alkoivat etsiä pitkää oksaa, kunnes löysivät sopivan. Kalle nosti sen korkealle, ja Pikkukarhu ojensi käpälänsä.

“Älä pelkää, peitto, me tulemme auttamaan sinua!” Pikkukarhu sanoi, kun Kalle työnsi oksan kohti peittoa. Ensimmäisellä yrityksellä peitto ei kuitenkaan tullut alas.

“Yritetään vielä!” Anni kannusti. “Oletko valmis, Pikkukarhu?”

Pikkukarhu nyökkäsi ja otti syvään henkeä. Kalle yritti uudelleen, ja tällä kertaa peitto liikahti. Se putosi oksalta, ja Pikkukarhu tarttui siihen iloisesti.

“Saamme sen takaisin!” hän riemuitsi. Ystävykset tanssivat ilosta, ja Pikkukarhu kietoi peiton ympärilleen. Se tuntui pehmeältä ja lämpimältä.

“Kiitos kaikille! Ilman teitä en olisi koskaan löytänyt peittoani,” Pikkukarhu sanoi kiitollisena.

“Heidän ystävyys ja auttaminen tekivät seikkailusta erityisen,” Susanna hymyili. “Muista, että joskus ongelmat voidaan ratkaista parhaiten yhdessä.”

Kun he palasivat kotiin, Pikkukarhu tunsi sydämessään lämpöä. Peitto oli enemmän kuin vain peitto; se oli muistutus ystävyydestä ja siitä, että yhdessä kaikki on mahdollista. Heidän ystävyytensä oli vahvempaa kuin koskaan, ja he olivat valmiita uusiin seikkailuihin.