Olipa kerran pieni ja pyöreä piparkakkupoika nimeltä Pepe, jolla oli rusinasta tehdyt silmät, napit ja hymyilevä suu. Pepe asui mummon leipomossa suuren metsän laidalla. Eräänä päivänä mummo oli juuri saanut Peppen valmiiksi ja asetellut hänet jäähtymään, kun Pepe huomasi ikkunan olevan raollaan.

“Mahtava tilaisuus!” Pepe mietti ja päätti livahtaa metsään kokeilemaan seikkailuja.

Heti metsän reunalla Pepe näki pupun, joka loikki hänen luokseen uteliaana.

“Hei, mikä sinä olet?” kysyi pupu, pieni nenä nykien.

“Olen Piparkakkupoika Pepe, ja lähdin seikkailemaan. Lähdetkö mukaan?” Pepe ehdotti.

Pupu nyökkäsi innokkaasti ja lähti loikkimaan Peppen vieressä.

Kun he kulkivat metsän polkua pitkin, heidän eteensä astui karhu, suuri ja kömpelö, jonka turkki kiilsi auringonvalossa. Karhu katsoi Peppeä uteliaasti.

“Mikä tämä herkullisen tuoksuinen ilmestys on?” karhu murahti hymyillen leveästi.

“Olen Pepe, Piparkakkupoika! Ja tämä on ystäväni Pupu,” Pepe esitteli. “Me olemme seikkailulla.”

Karhu naurahti. “Minä voin lähteä mukaan. Metsässä on paljon nähtävää.”

Kolmikko jatkoi matkaansa, mutta pian he huomasivat, että heitä seurasi ovela kettu, jolla oli silkkinen, oranssi turkki ja silmissään veitikkamainen pilke.

“Kai minäkin saan liittyä seuraan?” kettu kysyi, katsoen Peppiä kuin häntä olisi suuri aarre houkutellut.

“No, tietenkin,” Pepe sanoi rohkeasti. “Mutta muista, että tämä on ystäväseikkailu, joten ei kikkailua!”

Niin Pepe, Pupu, Karhu ja Kettu kulkivat yhä syvemmälle metsään, kunnes tulivat suuren kiviröykkiön luo. Kivien lomasta näkyi pieni, kimalteleva kultainen valo.

“Mikähän tuo on?” Pupu ihmetteli kurkottaen kohti valoa.

“Ehkä se on aarre,” Kettu ehdotti ja hänen silmänsä loistivat kirkkaasti.

“No, mennään tutkimaan,” Pepe sanoi rohkeasti. Hän kiipesi ensimmäisenä kivilohkareiden yli, mutta huomasi pian, että kivet olivat liukkaita. Juuri kun hän oli pääsemässä huipulle, hänen jalkaansa lipsahti ja hän liukui alas kiviä pitkin!

“Pepe, oletko kunnossa?” huudahti Karhu ja kurkisti alas.

“En ihan,” Pepe sanoi. “Taisin olla vähän liian uhkarohkea…”

Ystävykset auttoivat Pepeä takaisin ylös, ja kiviä väistellen he pääsivät turvallisesti kiviröykkiön ohi. He kaikki oppivat varovaisuuden merkityksen.

Kun he pääsivät takaisin metsän reunalle, aurinko oli jo laskemassa. Pepe vilkaisi kaveruksiaan kiitollisena.

“Kiitos, että olitte kanssani! En olisi selvinnyt tästä ilman teitä,” Pepe sanoi hymyillen.

“Eihän siitä mitään ilman ystäviä tulisikaan,” Pupu sanoi ja heilautti korviaan.