Koti oli herännyt uuteen päivään. Auringonsäteet siivilöityivät ikkunoista sisään, ja lämmin tuuli leikitteli verhojen kanssa. Pieni hiiri, nimeltään Mimmi, tunsi jännityksen sydämessään. Tänään oli hänen suuri piiloleikkipäivänsä!

Mimmi katseli ympäri kotia. “Missäköhän piiloudun tänään?” hän mietti ääneen. Talo oli täynnä jännittäviä paikkoja, ja hän halusi löytää parhaan mahdollisen piilon. Juuri silloin hänen ystävänsä, Kalle-kissa, ilmestyi keittiön ovesta.

“Mitäs sinä mietit, Mimmi?” Kalle kysyi, häntä niskasta kutittava auringonvalo paistoi hänen turkistaan.

“Suunnittelen piiloleikkiä!” Mimmi ilmoitti innoissaan. “Etsitkö sinäkin?”

Kalle nyökkäsi. “Kyllä vain! Etsin sinua, mutta pelkään, että en löydä sinua. Olet niin pieni ja nopea!”

Mimmi hymyili. “Älä huoli, Kalle! Minä olen mestari piiloutumisessa. Tiedätkö mitä? Aletaan leikkiä!”

Mimmi päätti aloittaa leikin keittiöstä. Hän kipitti nopeasti jääkaapin alle. “Täällä on hyvä!” hän kuiskasi itsekseen ja kätkeytyi pölyn alle. Kalle astui keittiöön, nuuhkaisi ilmaa ja sanoi: “Mikähän tuossa on? Tuntuu kuin olisi jokin pieni, makea tuoksu.”

Mimmi naurahti, mutta pysyi hiljaa. Kalle etsi huoneesta ja kurkisteli kaappeihin, kunnes hän huomasi jääkaapin oven. “Ehkä hän on siellä!” hän arveli ja avasi oven.

“Ei!” Mimmi kuiskasi mielessään. “Pian minut löytää!” Hän päätti vaihtaa piiloa. Kun Kalle lähti keittiöstä, Mimmi hiipi ulos ja suuntasi olohuoneeseen.

“Olohuoneessa on paljon hienoja paikkoja”, hän mietti. Ensimmäiseksi hän kiipesi sohvan taakse. Siellä oli pehmeää ja lämpöistä. “Olenpa minä kätkeytynyt hyvin”, hän ajatteli. Kalle saapui olohuoneeseen ja huokaisi.

“Mimmi! Missä sinä olet?” hän kysyi ääneen. “Sinä olet varmasti maailman parhain piilottelija!”

“Ehkä”, Mimmi ajatteli, mutta ääntä hän ei päästänyt. Kalle tutkiskeli sohvan alla ja katsoi joka puolelle, mutta ei löytänyt Mimmiä. “Ehkä minä luovutan…” hän sanoi, mutta vain hetkeksi.

Mimmi riemuitsi sisällään. “Jospa vaihtaisin taas paikkaa”, hän päätti. Hän hyppäsi alas sohvalta ja suuntasi sitten kirjahyllylle. “Täällä täytyy olla hyvä!” hän huudahti ja pujahti hyllyn taakse.

Kalle oli juuri siinä vaiheessa, kun hän oli saamassa idean. “Entä jos hän olisi kirjahyllyssä?” hän ajatteli ja marssi hyllyn luokse. “Mimmi, tule esiin! Tiedän, että olet täällä!” hän kutsui.

Mimmi nautti siitä, että Kalle ei nähnyt häntä. Hän ajatteli, että piiloleikki oli paras peli ikinä. “Kalle ei koskaan löydä minua!” hän nauroi mielessään.

Kalle kuitenkin oli päättänyt yrittää. Hän käveli hitaasti kirjahyllyn eteen ja yllättäen avasi oven. “Miksi täällä on niin hiljaista?” hän kysyi, ja juuri silloin Mimmi tunsi, että oli aika paljastua.

“Miksi et etsi minua täältä?” Mimmi kysyi ja hypähti esiin. Kalle säikähti ja hätkähti taaksepäin, mutta sitten hän alkoi nauraa.

“Minä löysin sinut!” hän huudahti. “Oletko sinä mestari piiloutumisessa vai mitä?”

Mimmi naurahti takaisin. “Minä yritin vain piiloutua niin hyvin kuin pystyin! Nyt vuorosi piiloutua!”

Kalle mietti hetken ja sanoi: “Minä tiedän täydellisen paikan!” Hän juoksi keittiöön, avasi kaapin ja pujahti sinne. “Löydä minut, jos voit!” hän huudahti.

Mimmi alkoi etsiä ja keksi, että Kalle oli liian iso piiloutuakseen kunnolla. Hän avasi kaapin oven ja totesi Kallen olevan liian iloinen löytämästään piilostaan. “Et voi olla piilossa tuolla!”, hän naurahti.

Leikki jatkui, ja jokainen piilo toi heille uuden seikkailun. Mimmi ja Kalle oppivat, että parhaat leikit ovat niitä, joissa voi nauraa ja iloita yhdessä.

Päivä kului nopeasti, ja auringonlasku värjäsi taivaan punaiseksi. Mimmi ja Kalle istuivat yhdessä keittiön pöydällä. “Kiitos ihanasta päivästä”, Kalle sanoi. “Olen iloinen, että olet ystäväni.”

“Minäkin!” Mimmi hymyili ja lisäsi: “Parhaat piiloleikit ovat niitä, jotka jaetaan ystävien kanssa.”