Oli kostea ja harmaa sadepäivä, ja pieni Ankka kahlasi innokkaasti metsäpolkua pitkin. Vesi tipahteli hiljalleen puiden lehdiltä, ja ilma tuoksui raikkaalta. Yhtäkkiä Ankka pysähtyi: hänen edessään välkehti suuri, kirkas lätäkkö!

“Oi, mikä lätäkkö!” Ankka huudahti. “Tästä tulee hauskaa!”

Ankka otti askeleen lätäkön reunalle ja loikkasi rohkeasti keskelle. Vesi roiskui korkealle hänen ympärillään, ja hän kikatti ilosta. Pian hänen ilakointinsa houkutteli paikalle hänen ystävänsä, Pupu-Petterin, joka tuli loikkien puskien takaa.

“Mitä sinä oikein puuhaat, Ankka?” Pupu kysyi ja jäi tuijottamaan lätäkköä uteliaana.

“Leikin lätäkössä! Tule mukaan, Pupu!” Ankka kutsui.

Pupu epäröi hetken, mutta kun hän näki Ankan riemun, hänkin hypähti rohkeasti lätäkköön. “Piu, piu, mikä roiske!” Pupu hihkui. Juuri silloin he näkivät Siili-Sannan lähestyvän. Sanna katseli heitä, pää kallellaan.

“Mitä te kaksi oikein teette?” Siili kysyi. “Lätäköt ovat varsin kosteita paikkoja.”

“Tule mukaan, Sanna! Lätäköt ovat parhaimmillaan juuri sateella!” Pupu sanoi innostuneena.

Siili epäröi hetken, mutta hän otti pienen askeleen ja pyörähti varovasti lätäkköön. “No, jos te kerran sanotte!” hän sanoi. Pian hänkin hymyili ja loikki kiltisti vedessä, aivan kuten Ankka ja Pupu.

Ystävykset loikkivat ja roiskivat, kunnes sade alkoi hiljalleen tyyntyä ja aurinko pilkisti pilven takaa. Kaikkien tassut ja siivet olivat märkiä, ja he olivat täysin läpimärkiä, mutta se ei haitannut yhtään. Lopulta, kun he olivat hypelleet tarpeekseen, he kokoontuivat lätäkön reunalle puuskuttamaan iloisina.

“Sateella voi siis tosiaan olla oma ilonsa,” Siili sanoi hymyillen. “Minä kun ajattelin ensin, että kastuminen on ikävää.”

“Juuri niin!” Ankka vastasi iloisesti. “Joskus kannattaa kokeilla uutta, vaikka ensin vähän epäilyttäisikin.”