Aamun sade oli väistynyt, ja metsässä leijui raikas tuoksu. Aurinko kurkisti esiin pilvien takaa ja piirsi metsän ylle kirkkaita valojuovia. Pienen pupun, Sulo-nimisen tutkijan, nenään leijaili ruohon ja märän maan tuoksu, ja kun hän nosti katseensa, hän huomasi jotakin aivan erityistä.

Keskellä taivasta kaarsi sateenkaari, joka hohti kaikissa maailman väreissä. Punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen, indigo ja violetti väreilivät niin kirkkaina, että Sulon sydän hyppäsi ilosta. “Olen kuullut tarinoita sateenkaaren päästä,” Sulo mutisi itsekseen, “mutta en ole koskaan päässyt seuraamaan sateenkaarta näin läheltä!”

Hän nousi takajaloilleen ja kurkisti innokkaasti kohti värikästä valokaarta. Päätös syntyi saman tien: tänään Sulo lähtisi selvittämään, mistä sateenkaari syntyy, ja ehkä hän löytäisi sateenkaaren päänkin – paikan, josta hänen ystävänsä olivat kuiskineet suuria salaisuuksia.

Juuri kun Sulo oli ottamassa ensimmäiset askeleensa, hän kuuli viereltään äänen. Se oli hänen ystävänsä, oranssinsiipinen perhonen nimeltä Pilkku. Pilkku lehahti alas oksalta ja katsoi Suloa uteliaana. “Mitä sinä siinä niin ihmettelet, Sulo?” Pilkku kysyi.

“Sateenkaarta!” Sulo huudahti. “Se on niin kaunis, että haluan nähdä sen läheltä. Haluan selvittää, mistä se saa kaikki nuo värit.”

Pilkku nyökkäsi ilahtuneena. “Minä tulen mukaan. Kukapa ei haluaisi nähdä sateenkaaren värejä läheltä!”

Matka alkoi, ja kaksikko seurasi sateenkaarta puutarhan halki. Värien perässä he hyppelivät kukasta kukkaan ja pensaan takaa seuraavalle niitylle. Ensimmäisenä he pysähtyivät punaisen ruusupensaan luo, jossa säteili aivan sama punaisen sävy kuin sateenkaaressa.

“Oletko sinä osa sateenkaarta, ruusu?” Sulo kysyi ruusulta varovasti.

Ruusupensas naurahti vienosti tuulen mukana. “En aivan,” se sanoi, “mutta sateenkaari on kuin taidemaalari, joka lainaa värinsä kaikilta meiltä täällä puutarhassa.”

Pieni pupu ja Pilkku jatkoivat matkaansa eteenpäin ja törmäsivät keltaiseen voikukkaan, joka avautui auringon valossa. Voikukka nyökkäsi heille iloisesti. “Ehkä minäkin olen osa sateenkaarta,” voikukka sanoi hymyillen. “Minun keltainen värini loistaa aurinkoa kohti, aivan kuten sateenkaari levittää värejään taivaalla.”

Matka sateenkaaren värejä seuraillen oli ihmeellinen. He tapasivat sinisen kurjenpolven, joka viihdytti heitä tarinalla taivaan sinisyydestä, ja vihreän apilan, joka muistutti heitä siitä, että kaikki värit löytyvät luonnosta, aivan heidän ympäriltään.

Pian he saapuivat metsän reunaan, ja sateenkaari tuntui kaartuvan aivan heidän päälleen. Värit olivat niin kirkkaita, että ne heijastuivat jopa maahan, ja Sulo jäi hetkeksi paikalleen vain hengittämään kauneutta ympärillään.

“Ehkä sateenkaaren salaisuus on siinä, että se on meitä kaikkia varten,” Sulo sanoi lopulta hiljaa. “Se ei kuulu vain yhdelle, vaan kaikille, jotka osaavat pysähtyä ja ihailla sitä.”

Pilkku nyökkäsi. “Olemme löytäneet sateenkaaren pään, Sulo – se on kaikkialla ympärillämme. Olemme osa sitä, ja se on osa meitä.”

Sulo katsoi ystäväänsä hymyillen. Hän oli saanut vastauksen, mutta samalla myös uudenlaisen arvostuksen metsästään ja sen kauniista väreistä. Pieni pupu kääntyi takaisin kotiinpäin, Pilkku rinnallaan, tietäen, että sateenkaaren värit säteilivät hänen sydämessään, missä ikinä hän kulkisikin.