Aamu oli alkanut nousta Peikkokukkulan yllä, ja sinertävä valo täytti hiljalleen pienen, sammaleisen peikkoluolan. Peikkoperhe, johon kuului isäpeikko, äitipeikko ja kaksi pientä peikkolasta, Olli ja Veera, venytteli unisena pehmoisilla vuoteillaan.

“Miksi meidän pitää herätä näin aikaisin?” Olli mutisi ja kaivautui syvemmälle sammaleiseen peittoonsa.

Äitipeikko hymyili ja kuiskasi: “Koska tänään on iso päivä! Menemme vierailemaan Järvimetsän suureen juhlaan, ja meidän täytyy valmistautua kunnolla.”

Veera hypähti ylös innoissaan. “Oi, juhlaan! Silloin täytyy näyttää siistiltä ja puhtaalta!”

Ensimmäisenä oli vuorossa hampaiden pesu, joka oli peikkoperheen pienelle Olli-peikolle jokaisen aamun koetinkivi. Hän huokaisi syvään, kun äitipeikko ojensi hammasharjan, joka oli veistetty pienestä koivunoksasta ja jonka harjakset oli tehty tuuheista oravanhännistä.

Veera nappasi heti omansa ja alkoi harjata vimmatusti. “Katso, Olli, näin!” hän sanoi suu vaahdossa.

“Hampaiden harjaaminen on tylsää,” Olli mutisi, mutta äitipeikko kumartui hänen puoleensa ja supatti hiljaa: “Tiedätkö, mitä tapahtuu, jos peikkohampaat jäävät harjaamatta?”

Olli kohotti kulmiaan kiinnostuneena. “Mitä?”

“Pikkuiset metsän hiidet saapuvat yöllä ja saattavat päättää muuttaa peikkohampaiden koloihin! Siellä ne laulavat ja tanssivat koko yön, eivätkä peikot saa nukuttua,” äitipeikko selitti ilme vakavana mutta silmät tuikkien.

Olli tarttui hammasharjaansa päättäväisesti. “Ei tänne mitään hiisiä muuteta!” hän julisti ja alkoi harjata hampaitaan tarkemmin kuin koskaan.

Kun hampaat olivat kirkkaat ja hiidet karkotettu, oli aika vaihtaa vaatteet. Peikkoperheen vaatteet olivat erityisen tärkeät – jokaisella peikolla oli omat, sammaleesta, oksista ja kuusen havuista punotut asunsa.

Isäpeikko kaivoi esiin vihreän, pihkan tuoksuisen takkinsa ja kysyi: “Mikä väri olisi hyvä juhlaan?”

Veera mietti tarkkaan. “Vihreä on kaunis, mutta entä jos pukisitkin tänään sinistä ja vähän metsän punaista? Silloin erotut joukosta.”

Äitipeikko nyökkäsi hyväksyvästi ja ojensi samalla Veeralle pehmeän, sammalenvihreän takin, jonka helmaan oli kiinnitetty pieniä käpykoristeita. “Näytät ihanalta, Veera.”

“Olen valmis juhlaan!” Veera julisti innoissaan, kun taas Olli vielä veteli paksua, lehdistä tehtyä villatakkiaan päälleen.

“Minäkin haluan käpykoristeita!” Olli sanoi, ja isäpeikko riensi hakemaan pienen käpykimpun, jonka äitipeikko taiteili Ollin takin nappeihin.

Lopulta koko peikkoperhe seisoi valmiina. “Nyt olemme valmiita lähtemään Järvimetsän suureen juhlaan,” äitipeikko sanoi ylpeänä.

Matka metsän halki oli pitkä, mutta iloinen. Veera lauloi iloisia laulunpätkiä, ja Olli hyppi juurien ja kivien yli niin ketterästi kuin vain peikkolapsi voi. Matkan varrella he tapasivat ystävällisen supikoiran, joka kysyi:

“Oletteko matkalla juhlaan?”

“Kyllä olemme!” Veera vastasi.

Supikoira nuuhkaisi heitä ja sanoi: “Tuoksutte aivan pihkalta ja metsältä, ja olette niin siistejä, että varmasti kaikki ihailevat teitä!”

Olli katsoi ylpeänä harjattuja hampaitaan. “Ja meidän hampaissamme ei ole yhtään hiisiä!”

Supikoira naurahti. “Se on hyvä, koska juhlaan mahtuu vain hyväntuulisia peikkoja. Hyvää matkaa, ystävät!”

Kun he lopulta saapuivat Järvimetsän juhlaan, peikkoperhe oli valmis – siistinä, hymyillen ja täynnä iloa. Juhlassa oli musiikkia, tanssia ja kaikilla oli hauskaa. Ja kun ilta hämärtyi, äitipeikko katsoi lapsiaan ja kuiskasi: “Näettekö, että joskus aamutoimet ovat kaiken vaivan arvoisia.”

Olli ja Veera nyökkäsivät ja hymyilivät. Tänään he olivat oppineet, että pieni vaivannäkö ja huolenpito itsestä tekee juhlasta vieläkin erityisemmän.

Yöllä, kun he olivat palanneet kotiin ja asettuivat nukkumaan, äitipeikko huomasi Ollin hymyilevän tyytyväisenä. Hiidet pysyisivät kaukana, ja kaikki oli hyvin.