Olipa kerran pieni leppäkerttu nimeltä Lilja, joka asui suuren puun oksalla metsälammen lähellä. Lilja oli tunnettu kirkkaanpunaisista siivistään ja täsmällisesti asetelluista mustista pilkuistaan, joita hän kantoi suurella ylpeydellä. Hän vietti päivät lentelemällä ympäriinsä ja tutustuen metsän jokaiseen kolkkaan. Mutta eräänä päivänä, kun aurinko paistoi kirkkaasti ja lammen pinta oli tyyni kuin peili, Liljan huomio kiinnittyi johonkin erityiseen.

Lilja oli istahtanut lammen reunalle, kun hän sattui katsomaan alas. Hän hämmästyi nähdessään oman peilikuvansa kimaltelevassa vedessä. Hän kallisti päätään, ja niin teki myös hänen kuvansa.

“Vau! Sinä näytät aivan minulta!” Lilja hihkaisi.

Mutta juuri silloin kuvaan ilmestyi myös sininen perhonen, nimeltään Sinikka, joka oli lennähtänyt paikalle. “Lilja, mitä sinä siinä ihmettelet?” Sinikka kysyi ja laskeutui aivan Liljan viereen.

“Katso, Sinikka! Siellä on toinen minä!” Lilja osoitti peilikuvaansa lammessa silmät suurina.

Sinikka nauroi heleästi ja kallisti päätään. “Lilja, sehän olet vain sinä itse! Vesi heijastaa kuvasi kuin peili.”

Lilja häkeltyi hetkeksi. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt itseään niin selkeästi. “Minä… minä olen kaunis!” hän totesi lähes kuiskaten.

Juuri silloin paikalle saapui sammakko nimeltään Sulo. Hän kurnutti ystävällisesti: “Lilja, oletko ihastunut omaan peilikuvaasi?” hän kysyi pilke silmäkulmassaan.

Lilja punehtui, vaikka hänen poskensa olivatkin peittyneet punaisen siipisuojuksen alle. “Ehkä vähän,” hän myönsi. “Mutta onhan siinä jotain erityistä, kun voi nähdä itsensä niin selkeästi!”

Sulo hymyili. “Tiedätkö, Lilja, kauneus on muutakin kuin peilikuva. Joskus on tärkeämpää nähdä sisäinen valo, ei vain siipien väriä tai pilkkuja.”

Lilja katseli peilikuvaansa hetken hiljaa, ja hänen mielessään alkoi herätä kysymyksiä. Hän muisti, miten oli joskus ollut niin ylpeä omista pilkuistaan, ettei ollut huomannut muiden kauneutta ympärillään – kuten Sinikan sinistä hohdetta tai Sulon samettisen vihreää ihoa.

Ystävykset jäivät katselemaan toisiaan ja Liljan heijastusta, kun yhtäkkiä paikalle lehahti pieni, utelias hiirulainen nimeltään Hilppa. Hilppa oli kuullut heidän juttelunsa ja kysyi hämmentyneenä: “Miksi kaikki tuijottavat Liljan kuvaa lammikossa?”

Sinikka nauroi ja kertoi: “Lilja näki peilikuvansa ensi kertaa ja lumoutui omasta ulkonäöstään.”

Hilppa nyökkäsi vakavana. “Tiedättekö, pienet ystäväni, minä olen niin pieni ja harmaa, ettei kukaan ole koskaan ihastunut minun kuvaani,” hän sanoi hieman surullisesti.

Lilja tunsi sydämessään lämpimän aallon, joka sai hänet unohtamaan oman heijastuksensa. Hän kääntyi Hilpan puoleen ja sanoi: “Mutta Hilppa, sinähän olet yksi metsäni taitavimmista. Kukaan ei ole niin nopea tai kekseliäs kuin sinä, ja ilman sinua metsä olisi paljon tylsempi paikka!”

Hilppa hymyili iloisesti, ja Lilja tajusi, että hänen ystävänsä olivat kauniita ja erityisiä aivan omalla tavallaan – ei vain ulkonäön, vaan heidän tekojen ja taitojensa ansiosta.

Sinikka ja Sulo nyökkäsivät hyväksyvästi, ja Sinikka lisäsi: “Tässä metsässä jokaisella meillä on omat vahvuutemme ja kauneutemme. Se ei ole aina ulkoista, mutta se on silti jotain, mitä ei voi nähdä peilikuvasta.”

Lilja kääntyi takaisin kohti lampea, jossa hänen kuvansa oli vielä hetken näkyvissä ennen kuin lammen pinnan yli liitänyt tuuli rikkoi sen kevyesti väreileväksi. Hän hymyili pienesti ja sanoi: “Peilikuva voi näyttää ulkokuoren, mutta tärkeintä on, mitä me olemme sisimmässämme.”

Sulo kurkotti tassunsa Liljan olkapäälle ja sanoi lempeästi: “Olet oivaltanut jotain hyvin tärkeää, Lilja.”

Ystävykset viettivät hetken yhdessä miettien, miten erityisiä he olivat toisilleen juuri sellaisina kuin olivat. He hymyilivät toisilleen ja lähtivät lopulta metsäpolkua pitkin yhdessä, nauraen ja leikitellen, sillä he tiesivät, että heitä yhdisti kaunis ystävyys, joka ei tarvinnut peilejä näyttämään heidän todellista kauneuttaan.

Ja niin, he oppivat, että todellinen kauneus on jotain, mitä voi nähdä vain sydämellä.