Aamun viileässä ilmassa kana nimeltä Helka tepasteli pitkin pihan polkua ja havaitsi jotain kummallista: hänen höyhenensä olivat harventuneet! Pikkuruinen, pehmeä untuva lehahti hänen nokkansa eteen ja leijaili maahan. “Missä kaikki höyheni ovat?” Helka huolestui ja päätti selvittää kadonneiden höyhentensä mysteerin.

“Hei, Helka! Mitä etsit noin innokkaasti?” kuului ääni ruusupensaan takaa. Sieltä kurkisti suloinen orava nimeltä Roosa, jolla oli pieni pähkinä käpälässään.

“Etsin höyheniäni,” Helka vastasi. “Minulla on niitä ollut aina runsaasti, mutta nyt ne ovat kadonneet tuulen mukana.”

“Höyheniä, aivan kuten pilvenhattarat!” Roosa sanoi hymyillen. “Oletko kokeillut etsiä läheltä joenrantaa? Siellä saattaa olla höyheniä, jos tuuli on puhaltanut ne sinne.”

Helka kiitti Roosaa vinkistä ja lähti kohti jokea. Joen rannalla hän kohtasi ystävällisen siilin nimeltä Siiri, joka pörräsi hiekassa etsimässä marjoja.

“Mitä sinä etsit, Helka?” Siiri kysyi uteliaana, kun hän huomasi kanaparven johtajan saapuvan.

“Etsin kadonneita höyheniäni, Siiri,” Helka selitti ja nyökkäsi kohti jokea. “Luulen, että tuuli on vienyt ne jonnekin tänne.”

Siiri nyökkäsi ymmärtäväisenä ja tarjoutui auttamaan. “Höyhenet ovat pehmeitä ja kevyitä, mutta ne voivat myös olla ovelia piiloutumaan. Voisivatko ne olla jääneet johonkin pensaisiin tai pienten eläinten pesiin?”

Samassa kuului kovaääninen naukaisu, ja pieni, harmaa kissa nimeltä Myrsky asteli heidän luokseen. “Kyllä minä näin höyheniä!” hän julisti ylpeänä. “Ne leijailivat pellolle asti. Ovatkohan ne teidän, Helka?”

“Kenties ne ovat juuri minun höyheniäni!” Helka ilahtui. “Mutta kuinka pääsemme pellolle asti?”

Myrsky tarjoutui saattajaksi, ja niin kolmikko — Helka, Siiri ja Myrsky — kulki yhdessä pellolle. Matkalla he kohtasivat pupun, nimeltä Pihla, joka oli juuri tutkinut sateenkaarta metsän laidalla.

“Mihin te kaikki olette menossa?” Pihla kysyi uteliaana, pää kallellaan.

“Etsimme kadonneita höyheniäni,” Helka vastasi. “Kenties ne ovat leijailleet pellolle.”

Pihla nyökkäsi. “Tiedän tunteen! Minäkin etsin välillä sateenkaarta. Joskus pitää seurata värejä ja toivoa, että löytää perille.”

Pupun innostamana Helka tunsi itsensä entistä rohkeammaksi. Ehkä höyhenet olivatkin juuri siellä pellolla, sateenkaaren väreissä kimaltelevina! Niinpä ystävykset jatkoivat matkaa, ja saapuessaan perille he huomasivat yhden auringonpaisteessa loistavan höyhenen aivan peltoaukean keskellä.

“Siinä se on!” Helka huudahti riemuiten ja hypähti höyhentä kohti. Kun hän nosti höyhenen maasta, aurinko heijastui siihen niin, että sen kaikki värit hohtivat kuin pienoissateenkaari.

“Tässä se on,” Helka kuiskasi onnellisena. “Ehkä se ei ole vain minun höyheniäni, vaan osa tätä kaunista luontoa, aivan kuten kaikki te olette.”

Ystävykset nauroivat ja iloitsivat yhdessä. Heidän seikkailunsa oli päättynyt, mutta samalla se oli tuonut heidät yhteen ja muistuttanut heitä siitä, että yhdessä etsiminen oli melkein tärkeämpää kuin itse löytö.

Helka päätti, että seuraavalla tuulisella päivällä hän ei murehtisi kadonneita höyheniään, vaan jakaisi ne iloisena metsän eläinten kanssa. Ja niinpä hän tepasteli takaisin kotia kohti, sydän täynnä kiitollisuutta ystävistään ja heidän yhteisestä seikkailustaan.