Eräänä aamuna, kun auringon säteet pilkistelivät verhojen raosta, pieni harmaa kissa nimeltä Kissimirri venytteli leveästi ja kehräsi pehmeällä, rauhoittavalla äänellä. “Tänään”, hän päätti, “on täydellinen päivä kehräyskonsertille!”

Kissimirri rakasti kehrätä – eikä pelkästään tavallisella tavalla. Hänellä oli erityinen taito kehrätä erilaisilla äänillä: joskus hänen kehräyksensä oli pehmeää kuin tuulen henkäys, toisinaan se kuulosti matalalta ja syvältä kuin ukkosen jyrinä.

Kissimirri lähti ulos pihamaalle, jossa hän tapasi ensimmäisen ystävänsä, pikkuruisen Sirkku-varpusen, joka hyppeli maassa nokkimassa siemeniä.

“Hei, Kissimirri!” Sirkku visersi iloisesti. “Miksi näytät niin innokkaalta tänään?”

“Kehitän tänään kehräyskonsertin! Haluaisitko olla kuulijani?” Kissimirri kysyi, kiehnäten ystävällisesti Sirkun ympärillä.

Sirkku nyökkäsi innostuneena. Kissimirri aloitti kehräyksensä pehmeällä sävyllä, joka muistutti kevyttä tuulenvirettä. Sirkku kuunteli silmät puoliummessa ja visersi:

“Oi, aivan kuin olisi kesäinen päivä ja istuisin oksalla keinuen.”

Seuraavaksi pihalle saapui Pepe-koira, joka oli huomannut Kissimirrin konserttiharjoitukset. “Hei, Kissimirri! Mitä täällä tapahtuu?” Pepe kysyi, heiluttaen iloisesti häntäänsä.

“Kehittelen kehräystä eri tyyleillä. Haluaisitko kuulla seuraavan sävyn?” Kissimirri naukui iloisesti.

“Totta kai!” Pepe vastasi ja asettui istumaan tarkkaavaisesti.

Kissimirri aloitti uuden kehräyksen – tällä kertaa matalalta ja rytmikkäästi, aivan kuin kaukaista ukkosen jyrinää. Pepe käänsi päänsä sivulle ja sanoi:

“Tuo kuulostaa siltä kuin sade olisi tulossa! Se on hienoa!”

Hetken päästä heidän luokseen hiipi Hiiri-Heikki, joka oli hieman hermostunut kuullessaan matalan jyrinän. “Onko täällä kaikki hyvin? Luulin jo, että ukkonen tulee!” Heikki vinkaisi.

Kissimirri nauroi hiljaa. “Ei hätää, Heikki. Se oli vain minun kehräykseni. Olen pitämässä kehräyskonserttia, eikä kukaan pelästy, eihän?”

“Näyttää hauskalta! Voisinko minäkin kuulla oman sävyn?” Hiiri-Heikki kysyi, ja hänen pienet viiksensä värähtelivät innosta.

“Totta kai!” Kissimirri kehräsi seuraavaksi kevyesti ja nopeaan tahtiin, aivan kuin kuplivaa vettä. Heikki kuunteli tarkkaavaisesti ja naurahti:

“Tuo kuulostaa aivan siltä, kun juoksisin piiloon juustonpalan kanssa!”

Kun iltapäivä alkoi hämärtyä, Kissimirri oli ehtinyt kehrätä monia erilaisia ääniä kaikille ystävilleen. Lopulta saapui pihalle viisas Vanha-Kettu, joka oli kuullut Kissimirrin konsertista.

“Oletpa ollut ahkerana tänään, Kissimirri. Kaikki kuulostivat niin tyytyväisiltä,” Kettu sanoi.

“Kehrääminen on parasta ystävien kanssa,” Kissimirri naukui tyytyväisenä.

Kettu nyökkäsi hyväksyvästi ja huomautti: “Muista kuitenkin, että jokainen ääni on tärkeä, mutta ei tarvitse aina kuulostaa kovalta tai isältä ollakseen huomattu. Aivan kuten ystäväsi ovat erilaisia, on jokaisella kehräyksellä oma tarkoituksensa.”

Kissimirri nyökkäsi ja ymmärsi, että hänen erilaiset kehräyksensä ilahduttivat ystäviä juuri niiden omilla tavoilla – ei ollut tarvetta olla aina suurin tai äänekkäin.

Kissimirri kehräsi vielä kerran hiljaa ja pehmeästi, antaen illan rauhoittua ympärillään. Kaikki ystävät sulkivat silmänsä kuunnellessaan viimeistä kehräystä, ja jokainen tunsi olonsa rauhalliseksi ja onnelliseksi.