Pienen metsän keskellä, suuressa vanhassa männynkolossa asusteli Nallekarhu nimeltä Niilo. Hän oli pehmeä ja pyöreä, ja hänellä oli yllään sininen ruutupaita. Niilo oli kaikkien metsän eläinten ystävä, sillä hän oli lempeä ja kuunteli aina, kun joku halusi kertoa kuulumisiaan. Eräänä iltana Niilo valmisti itseään nukkumaan, mutta hänen mielensä oli täynnä unelmia ja ajatuksia. Hän kietoutui vilttiinsä ja sulki silmänsä.

Yhtäkkiä Niilo kuuli hiljaisen koputuksen. Kop-kop! Kop-kop! Se ei ollut unta, sillä koputus toistui taas.

“Niilo! Tule katsomaan, meillä on yllätys sinulle!” huhuili ystävällinen ääni oven takaa.

Niilo nousi ylös, avasi oven, ja näki edessään ystävänsä, Pupu Pepin ja Kettu Kaisan, jotka molemmat pitelivät pieniä lyhtyjä. “Minne te olette menossa näin myöhään?” Niilo kysyi haukotellen.

“Yölliselle uniseikkailulle!” vastasi Peppi hymyillen. “Lähde mukaan, Niilo! Yhdessä on hauskempaa!”

Niilo hymyili leveästi. “Jos lähdemme uniseikkailulle, niin voinhan minäkin tulla mukaan. Odottakaa, haen oman lyhtyni!”

Ja niin, kolmikko lähti kulkemaan metsän halki. Niilo, Peppi ja Kaisa kulkivat hämärässä metsässä, jonka pimeydessä kimalteli tuhansia pieniä kiiltäviä kastepisaroita. Niilo piteli lyhtyään korkealla, jotta valo valaisi heidän reittinsä. Puiden oksilta he kuulivat huuhkajan huhuilua ja lehtien hiljaista havinaa.

“Hei katsokaa!” Peppi huudahti ja osoitti taivaalle. Korkealla heidän yläpuolellaan lenteli parvi pieniä yöperhosia, joiden siivet hohtivat kuun valossa. Ne lepattelivat heidän ympärillään kuin pienet, tanssivat tähdet.

“Minne nuo perhoset menevät?” Kaisa kysyi ja katseli niitä ihmeissään.

“Ehkä ne johtavat meidät jonnekin erityiseen paikkaan”, Niilo ehdotti ja seurasi perhosia katseellaan.

Ystävykset seurasivat perhosia hiljaisina, ja pian he tulivat metsäaukioon, jossa heitä odotti jotain upeaa: aukion keskellä kasvoi valtava unipuuksi kutsuttu puu, jonka oksat olivat täynnä pieniä, hohtavia unitaimia. Puu näytti aivan kuin se olisi täynnä pieniä tähtisadepisaroita. Niilo oli kuullut unipuusta tarinoita, mutta ei ollut koskaan nähnyt sitä itse.

“Katsokaa, unipuussa kasvaa unelmia!” Niilo huudahti innostuneena.

Yhtäkkiä kuului pehmeä ääni. “Hyvää iltaa, ystäväni. Olen Unipuun henki,” sanoi unipuun alta esiin astunut pieni hahmo, joka näytti savupilvestä tehdyltä nallekarhulta. “Olen täällä jakamassa teille unelmia, jotka tekevät yöstä erityisen.”

“Voimmeko me saada omat unet?” kysyi Peppi silmät innosta säihkyen.

“Tottakai”, vastasi Unipuun henki. “Valitkaa jokaiselle oma unelma.” Henki otti kolme kimaltelevaa unitainta ja ojensi ne Niilolle, Pepille ja Kaisalle. “Näitä unitaimia painamalla voitte valita seikkailunne unessa.”

Niilo puristi omaa unitaan, ja pian hän tunsi itsensä kevyeksi kuin höyhen. Hän uneksi lentävänsä perhosten kanssa taivaalla, leijaillen tähdestä tähteen, kunnes löysi itsensä kuun reunalta katselemassa maapalloa. Peppi uneksi laukkaavansa sateenkaaren päällä ja liukumäkeä alas laskeutuessaan päätyvänsä karkkimaahan. Kaisa taas uneksi uivansa sinisessä valtameressä, kalojen ja delfiinien seurassa, joilla kaikilla oli hymy huulillaan.

Kun aamun ensimmäiset auringonsäteet alkoivat pilkottaa metsän läpi, Niilo havahtui hereille omasta viltistään. Hän hieraisi silmiään ja huomasi olevansa jälleen omassa kodissaan, pehmoisen univiltin alla. Mutta hän tunsi sydämessään lämpimän ilon, joka kertoi, että hänen ystävänsä olivat kokeneet saman taianomaisen seikkailun.

“Ehkäpä joskus oikeassa elämässäkin voimme seikkailla yhtä jännittävästi,” Niilo mietti ja hymyili. Hän tiesi, että ystävien kanssa mikä tahansa seikkailu oli mahdollista – oli se sitten unessa tai valvetilassa.