Aurinko alkoi laskea, ja kultaista valoa siivilöityi pienen metsän yli, kun Ankka, kauniin valkoisen höyhenpeitteensä kanssa, palasi kotijärvestään. Hänellä oli mielessä yksi erityinen ajatus: tänään hän halusi valmistaa herkullista iltapuurtoa ystävilleen.

Ensimmäiseksi Ankka käveli vanhan tammen alle, jossa ystävät usein kokoontuivat. “Hei, kaikki!” hän huudahti iloisesti. “Ajattelin tehdä tänään puuroa, ja tarvitsisin teidän apuanne!”

Tammi, joka kuunteli hiljaa, sanoi: “Miksi et kerro meille, miten aiot valmistaa sen?”

Ankka hymyili leveästi. “Aion käyttää parhaimpia raaka-aineita: kauraa, maitoa, hunajaa ja tietenkin ripauksen rakkautta! Olisitteko halukkaita auttamaan?”

“Kuulostaa mahtavalta! Minä tuon kauran!” huusi Orava, joka pomppi ylös alas innoissaan. “Ja minä voin hakea hunajaa!” lisäsi Mehiläinen, joka lensi lähellä.

“Hyvä on! Ja minä tuon maitoa!” sanoi Kani, joka juoksi paikalle pitkät korvat heiluen. “Mennään heti!”

Yhdessä he lähtivät hakemaan aineksia. Ensiksi Ankka johdatti ystävänsä läheiseen peltoon, jossa kasvoi kauraa. “Katsokaa, kuinka kauniit tähkät hohtavat!” hän sanoi ja osoitti korkeita kasveja.

Orava kipitti kiireesti peltoon ja alkoi kerätä kauranjyviä. “Nämä ovat täydellisiä puuroa varten!” hän innostui. “Minä olen paras kaurankerääjä!”

Seuraavaksi he suuntasivat kukkien keskelle, missä Mehiläinen tanssi iloisesti. “Täältä löytyy parasta hunajaa!” hän ilmoitti ja laskeutui kukkavarrelle. Pian hän palasi suurten hunajapurkkien kanssa. “Oletteko valmiita makeuttamaan puuroa?”

Kani oli jo juossut maalaistalon navettaan, ja hän toi mukanaan raikasta maitoa. “Tässä! Nyt kaikki ainekset ovat kasassa!” hän sanoi hymyillen.

“Loistavaa! Nyt voimme aloittaa kokkailun!” Ankka huudahti. He palasivat tammen alle, jossa Ankka sytytti pienen tulen ja otti esiin suuren puuropadan.

“Katsokaa, näin se alkaa!” Ankka sanoi ja kaatoi kauran padan sisälle. “Seuraavaksi lisätään maito.” Hän kaatoi maitoa, ja padasta alkoi nousta ihanaa tuoksua.

“Voiko tuoksua jo kokeilla?” Orava kysyi innokkaasti.

“Voi, mutta odotetaan hetki, että se kypsyy kunnolla. Hyvin keitetty puuro on parasta!” Ankka neuvoi. “Ja nyt, mitä teemme, kun odotamme?”

Mehiläinen ehdotti: “Ehkä voimme laulaa yhdessä! Se tekee ajasta hauskempaa.”

He alkoivat laulaa, ja metsä täyttyi iloisista äänistä. Yksi laulu johti toiseen, ja Ankka unohti kokonaan, kuinka pitkä aika puuron valmistamisessa oli kulunut. Kunnes yhtäkkiä, pataan kuului lempeä kuplinta.

“Se on valmis!” Ankka ilmoitti riemuiten. Hän kaatoi puuron suureen astiaan ja lisäsi päälle hunajaa. “Katsokaa, kuinka kaunis siitä tuli!”

“Voimmeko syödä nyt?” Kani kysyi suu vesissä.

“Ehdottomasti! Kaikki ovat tervetulleita maistelemaan!” Ankka hymyili ja jakoi puuron jokaiselle. Ystävät nauttivat puurosta, ja sen makeus ja lämpö loivat mukavan tunnelman.

“Kiitos, Ankka, tämä on parasta puuroa, mitä olen koskaan syönyt!” Orava sanoi suupielet hunajassa.

“Minäkin rakastan tätä! Onko sinulla salaisuus, miten teit sen näin herkulliseksi?” kysyi Mehiläinen.

Ankka katsoi ystäviään hymyillen. “Salaisuuteni on, että kun valmistaa ruokaa ystäville, se maistuu aina paremmalta. Rakkaus on tärkein ainesosa!”

Kani nyökkäsi ja sanoi: “Olen samaa mieltä. Ystävyys tekee jokaisesta hetkestä erityisen.”

Ja niin he viettivät illan nauttien puurosta ja ystävyydestä, joka lämmitti heidän sydämiään. Metsässä, tammen alla, Ankka ja hänen ystävänsä oppivat, että ruoanlaitto yhdessä ei ollut vain herkullista, vaan myös täynnä iloa ja naurua.

Kun yö saapui, tähdet alkoivat tuikkia taivaalla, ja ystävät jakoivat vielä muutaman tarinan ennen kuin hyvästelivät toisensa. “Nähdään huomenna!” Ankka sanoi. “Tehdään taas jotain erityistä!”