Pieni, pirteä orava nimeltä Riku heräsi eräänä aamuna tavallista uteliaampana. Hänen pienen, tuuhean häntänsä kärki väpätti, ja korvat sojottivat ylös. Hän päätti, että tänään olisi se päivä, jolloin hän uskaltaisi kiivetä korkeimman puun huipulle.

Riku kiipesi taitavasti puunrunkoa ylös, käpälät hakivat otetta ja kynnet painautuivat tukevasti kuoreen. Hän nautti tuulesta, joka hulmutti hänen turkkiaan ja sai metsän kuulostamaan laulavalta. Matkallaan Riku huomasi sammaleen peittämän oksan, jolla istui vanha harmaa pöllö, Urho.

“Minne matka, pikku orava?” pöllö kysyi viisailla, lempeillä silmillään.

“Huipulle, Urho! Haluan nähdä, miltä koko metsä näyttää ylhäältä käsin!” Riku vastasi ylpeästi.

Urho kallisti päätään ja vastasi: “Varo vain, ettet eksy tai väsähdä. Korkealla voi käydä tuuliseksi.”

Mutta Riku oli jo loikkinut eteenpäin, eikä hän kuullut varoitusta. Hänen sydämensä oli täynnä seikkailunhalua, eikä mikään voisi estää häntä saavuttamasta tavoitettaan.

Muutaman puunoksan ylempänä Riku kohtasi pienen, pullean oravanpoikasen nimeltä Siiri, joka katseli häntä ihaillen.

“Saanko tulla mukaasi?” Siiri kysyi ujosti.

“Totta kai!” Riku vastasi ja odotti, että Siiri loikki rinnalle. Yhdessä he jatkoivat kiipeämistä, nauttien siitä, kuinka ilma tuntui aina vain viileämmältä ja taivas läheni.

Kun he pääsivät puun yläosaan, Riku huomasi pienen aukon puunrungossa. Hän kurkisti sisään ja yllättyi: siellä oli pieni, pehmeä pesä! Se oli täydellinen paikka levätä. Pienen pesän sisällä tuoksui suloiselta, kuin männynkävyiltä ja kuusenhavuilta, ja siellä oli vanhoja sammaleen palasia, jotka olivat pehmeitä kuin untuva.

“Mitä jos nukumme täällä pienen hetken?” Riku ehdotti. Siiri nyökkäsi innokkaasti, ja molemmat käpertyivät pehmeälle sammalalustalle. Rikun silmät alkoivat painua kiinni, ja hetken kuluttua hän oli unessa, kuullen vielä unen rajamailla Urhon varoituksen tuulesta.

Kun he heräsivät, aurinko oli laskemassa, ja metsä kylpi kultaisessa valossa. Riku venytteli, ja he päättivät yhdessä jatkaa matkaa puun huipulle asti. Korkeammalle päästyään he huomasivat, että he saattoivat nähdä koko metsän — loputtomat puut, polut ja niityt. He katselivat näkymää hiljaa, haltioituneina.

Siiri puristi Rikun tassua. “Oli todella jännittävää tulla tänne asti kanssasi,” hän sanoi.

“Niin minustakin,” Riku vastasi. “Ja joskus on ihan hyvä pysähtyä hetkeksi, levätä ja kuunnella ystäviä, kuten Urho sanoi. En ehkä olisi jaksanutkaan tänne asti ilman sitä lepoa.”

Kun he laskeutuivat alas puusta, aurinko oli juuri painumassa horisontin taakse. Riku tunsi itsensä ylpeäksi ja viisaammaksi. Hän oli oppinut, että seikkailu on paljon rikkaampaa ystävien kanssa ja että välillä on hyvä kuunnella neuvoja.

Ja niin, yön laskeutuessa metsän ylle, Riku ja Siiri loikkivat takaisin koteihinsa, valmiina uusiin seikkailuihin, mutta myös vähän viisaampina kuin aamulla.